Unelmamme täyttyi!

Hän on täällä, meidän oma pieni ihmeemme, joka valloitti ensi näkemisellä sekä äidin että isin sydämet! 💕

Elektiivinen sektio meni oikein hienosti, olen kyllä niin onnellinen, että pysyin päätöksessäni. Aamulla saavuimme sairaalalle, minulle laitettiin tippa ja katetri ja sairaalan söpöt vaatteet 😂 Miehenikin sai omat vaatteet leikkaussalia varten. Sittten hetken odottelimme omaa vuoroamme. Odottelun aikana tuli tunne ettei tämä olekkaan totta. Että ihan kohta meillä on pikkuinen sylissämme, voiko tämä olla mahdollista??

No pian siitä lähdimme kohti salia tulevan isän ja kätilön kanssa, itse makasin pedissä, kun toiset työnteli mua kohti salia.

Mieheni meni odotustilaan siksi aikaa, kun minua valmisteltiin operaatiota varten. Ja sitten kaikki oli valmista. Ei siinä kauaa nokka leikkaavalta lääkäriltä tuhissu, kun kuulin ensi parkaisun. Se tunne oli ihana, minun sisältäni tuli uusi elämä, meidän pikkuinen, jota niin pitkään olimme toivoneet. Sain heti nähdä hänet ja tuore isä meni kätilön kanssa leikkaamaan napanuoran ja jotain muita toimenpiteitä tekemään. Itse jäin sattuneesta syystä leikkauspöydälle, joka muuten on hirmu kapea makaamaan. Hetken kuluttua iskä ja pikkuinen tulivat takaisin ja hoitaja otti meistä paljon kuvia muistoksi! 💕

Olin niin onnellinen että kyyneleet vaan valuivat pitkin poskiani, se näky kun tuore isä pitää pikkuista sylissä ja se hymy hänen kasvoillaan. Olin niin onnellinen, että muutimme mielemme ja lähdimme hoitoja kokeilemaan kuitenkin. Nyt minä olen kahden lapsen äiti!

Isä lähti sitten jonkin ajan kuluttua pikkuisen kanssa osastolle, minua vielä kursittiin kasaan ja sain väsyttävän lääkkeen, että sain nukuttua hetken siinä. Oli meinaan uni velkaa kertynyt hieman edeltävältä yöltä. En mä silleen kokonaan unessa ollu, kuulin kyllä kaikki keskustelut mitä salissa käytiin.

Heräämöön kun minut siirrettiin olinkin yllättävän pirteä ja ei mennytkään pitkään kun sain jalkani liikkumaan. Oli se kans kyl hassu tunne maata siinä sängyllä selällään ja tuijottaa jalkojaan ja yrittää antaa käskyä, jalka liiku! 

Pari tuntia siinä heräämössä melkein olin kun he totesivat sieltä, että tää on ihan valmis osastolle pikkuisen luo. Ja niin sitä lähdettiin tutustumaan uuteen ihmiseen, äitin ja isän pikkuiseen! 💕

Radista sen verran, että molemmilla meillä on ollu oikein hyvät lukemat kokoajan, eli sekin sitten päättyi oikein hienosti.

Kaikki on menny tosi hyvin, illalla lääkäri tuli vielä kertomaan leikkauksesta, kohdun seinämältä oli löydetty endopesäkkeitä muutama. En tiedä mitä jatkossa sitten niiden kanssa, nyt keskityn vain tähän meidän pieneen ihmeeseen. 💕

Samalla päätän blogini tähän. Täm blogi sai kun saikin onnellisen lopun! Tosin ei ole vielä kiveen kirjoitettu, etteikö pakastimessa oleville sisaruksille saattaisi olla käyttöä, oli meinaan tuore isukki sellaista mieltä… no se jää nähtäväksi, minä keskityn vain nyt tähän hetkeen ja onnellisuuden tunteeseen!

Muurahainen ja pikkuinen meilkein yhden vuorokauden ikäinen 💕

38+0 ja viimeinen päivitys ennen syntymää

Tässä sitä nyt ollaan, sisälläni myllää vesimelooni! 😂 Nyt alkaa jo vähän tuntuakkin siltä. Eilen sain ensimmäisen potkun kylkiluihin, no se jäi siksi yhdeksi, mut kuitenkin. 😊 Supistuksia tulee välillä, ei kipeitä, paitsi yksi oli tossa jo sellainen, että piti puuskuttaa keittiön pöytää vasten, kesti varmaan minuutin ja meni sitten ohi. Oli muutenkin aivan erilainen supistus mitä nää harkkasupparit. Sellainen pitkä viiltävä kipu kohdusta suoraan alaspäin, ihan kuin joku olisi sukkapuikolla tunkenut kohdusta ulos. Nyt yritän levätä vain nämä jäljellä olevat päivät.

Radi on nyt pysynyt oikein hyvin hallinnassa, vaikka on tullu sorruttua vähän herkuttelun puolellekkin. Kohta sekin on ohi. 😊 Pääsee siitä neulatyynynä olosta eroon.

Ihan outoa ajatella, että seuraava päivitys sitten kertoo pikkuisemme syntymästä. On jotenkin niin helpottava olo, kun pääsee sektioon suoraan, on niin selvät sävelet, että ei paljoa jännitä edes. Tämä pikkuinen on kyllä niin lääketieteellä aikaan saatu ja synnytetty, että olen hyvin hyvin kiitollinen siitä, että jotkut ihmiset opiskelevat itsensä niin viisaiksi, että keksivät keinoja auttaa meitä jotka eivät kotikonstein lapsia aikaan saa. 💕

Eilisestä lähtien alkoi tosiaan hieman pelottaa, että jos tämä käynnistyykin ennen suunniteltua päivää. Ohjeiksi sain, että sitten pitää heti lähteä synnärille, jos supistukset on vahvoja ja säännöllisiä tai jos vedet menee. Siinä sen sukkapuikkosupistuksen jälkeen jalat levällään seisoin ja pohdin alkaako kohta vedet lorisemaan. Ei siis muuten mitään, mutta kun sairaalaamme on reili 50km matkaa, että keretäänhän sitten ajoissa, jos vauhdilla lähtiskin tulemaan? Pysy kiltti pikkuinen massussa loppuun asti! 💕

Sairaalakassin pakkasin jo valmiiksi ajat sitten, vähän väliä sinne olen lisäillyt tavaroita. Esikoisesta ei mulla tälläistä kassia ollu ede pakattuna, taskussa neuvolakortti ja kännykänlaturi, niillä pärjäs oikein hyvin. Mies toi sitten kaiken tarvittavan perässä, vauvan vaatteet oli kaukaloon pakannut valmiiksi. Nyt nekin on jo siellä kassissa. Vauvan turvaistuimen asensimme autoon jo valmiiksi, ettei tartte sit lähtöpäivänä sitä parkkipaikalla laitella.

Kaikin puolin ollut ihana ja suht helppo raskaus, tosin oma elämäntilannekkin vaikutti tähän aika paljon. Töissä pystyin olemaan helposti loppuun asti, johtuen siitä että työni oli kevyttä. Ei tullut tässä raskaudessa raskausmyrykytysepäilyäkään. Esikoisen aikaan sain muutamaan otteeseen maata sairaalassa sen takia. Radi nyt tuli, mut se ei yllättänyt, olihan se niin vahvasti jo esikoisen raskauden aikana mukana kuvioissa. Pahoinvointia ei ollut, taisin mä muutaman kerran oksentaa. Kipuja välillä on ollut, silloin on pitänyt ymmärtää pysähtyä ja levätä. Onneksi ihana mieheni ei kertaakaan ole sanonut mitään negatiivista niistä useista päiväunista joita olen torkkunut tämän raskauden aikana. Vaan olen saanut levätä kun siltä on tuntunut! 💕

Tässä sitä nyt ollaan viimeisiä päiviä viedään ja kaikki on nyt valmiina pikkuista varten. Alan nyt uskoa, että tosiaan meidän unelma yhteisestä lapsesta toteutuu vihdoin! Nyt sitten vaan odotellaan ja jännitellään… 💕

Olen päättänyt, että päätän blogini sitten seuraavaan kirjoitukseen, jos kaikki hyvin menee ja me saadaan pikkuinen syliimme. Silloin muurahaisen unelma on toteutunut ja en keksi onnellisempaa loppua tälle blogilleni. Toivottavasti tästä blogista on ollut jollekkin pitkään lasta yrittäneelle edes jotain apua, omaa oloani todellakin helpotti kirjoitella ajatuksia ylös lapsettomuusaikana, suosittelen myös muillekkin. 💕

Muurahainen ja pikkuinen 38+0 💕

Syksy tulee..

Tajusin tuossa perjantaina, että syksy tekee taas kovaa vauhtia tuloaan. Siinä sitä pohtiessani tajusin myös, että siihen on enää muutama kuukausi, kun tulee kolme vuotta täyteen siitä kun jätimme ehkäisyn pois ja aloimme toivoa meille yhteistä lasta.

Kolme vuotta on minusta pitkä aika. Ensimmäinen vuosi meni nopeasti, silloin en edes pahemmin seuraillut kiertoja. Joskus kun huomasin että kierto venyi liian pitkäksi, testasin sen negan raskaustestillä ja aattelin että ei vielä ollut meidän aika. 

Ensimmäinen vuosi kun tuli täyteen kävin kuitenkin perhesuunnitteluneuvolassa pohtimassa pitkiä kiertojani ääneen. Testejä otettiin ja vikaakin minusta löytyi sitten, en aina ovuloinut, olin liian painava, pcos:kin todettiin kerran. Tosin toi pcos, kumottiin seuraavan lääkärin mielipiteistä (painon pudotus vaikutti tähän kuulemma).

No laihdutin sen 15 kiloa ja kierrot lyhenivät lähes normaaliin. Miestä meillä ei tutkittu, koska mies oli tapailemansa naisen saanut vahingossa raskaaksi muutama vuosi sitten. Ja ylipainoa hänellä ei ole, terveelliset elämän tavat omaa ja hän ei ollut kovin innoissaan sellaisesta tutkimuksesta.

Päätimme lääkäreiden kanssa keskittyä minun hoitamiseen, eipä siitä haittaakaan ole, kun tiedettiin että minussa on vikaa. Näin lääkäri minulle sanoi. Yritinhän minä esikoistanikin sen kolme vuotta, siihen yritykseen sisältyi myös kaksi keskenmenoa.

No minun tilanne alkoi olla kunnossa ja aukiolotutkimuksessa mies päätti että voidaan hänenkin siittiöt tutkia. Teratozoospermia tuli miehelle diagnoosiksi ja lääkäri oli sitä mieltä että meidän melkeinpä ainoa toivo on ICSI. Aluksi emme sinne halunneet. Sitten ensin minun mieleni muuttui ja lopuksi muuttui ihan yllättäen miehenikin kanta asiaan ja nyt alkaa meidän matka sitten kohti keinohedelmöitystä!
Täytyy myöntää että tässä vaiheessa minua jännittää ihan vietävästi! Miehen kanssa keskustelimme asiasta, tai hän siis kysyi minulta, että miten tässä edetään nyt ja mitä käytännössä tapahtuu? Selitin hänelle kaiken sen mitä netistä tietoa olen imenyt. Ja selkeästi hänellä on huoli oman siittiöiden laadusta, että voidaanko me saada terve lapsi. Kerroin kyllä että hedelmötetyissä alkioita tarkkaillaan sen verran hyvin, että vain normaalisti kehittyneet pääsevät ns. Jatkoon ja jos hyvä tuuri käy, niin jopa pakastimeen. 🙂

Huomenna menemme verikokeisiin ja sitten soitan sinne klinikalle ja varaan ajan suunnittelukäynnille! Ihan hitsin jänskää, nyt meillä on oikeasti mahdollisuus saada se yhteinen lapsi! Meidän lapsi! ❤

Lisään tähän syksyisen kuvan jonka muutama päivä siten otin metsässä kävellessäni, jotenkin noi puolukkaryppäät sopii tähän aiheeseen! 🙂

Oikein ihanaa syksyn jatkoa teille kaikille!

Yrityksen historiasta nykyhetkeen

Yritänpä nyt muistella tätä yrityshistoriaani tähän.

Eli ehkäisyn jätimme pois marraskuussa 2013. En olettanut edes, että helpolla raskautuisin, mutta enpä arvannut, että näin vaikeaksi tämä tälläkin kertaa myös menisi. =(

Ensimmäistä lastani yritin kolme vuotta, muuta vikaa minusta ei silloin löydetty, kuin että toinen putkistani oli tukkeessa. Ja käski se lääkäri silloinkin minua laihduttamaan. Vaikka 10 kiloa sain painoa tiputettua, ei sekään silti auttanut heti raskautumaan. Kaksi keskenmenoa sain ennen kolmatta pysyvää plussaa. Se oli rankkaa aikaa se, henkisesti.

No onneksi se yritys sitten palkittiin sillä pysyvällä plussalla ja sainkin aivan ihanan lapsen itselleni! Minusta tuli viimein äiti ja elämäni tärkein asia onnistui! Se oli aivan mahtavaa!

Olin jo 15 vuotiaana päättänyt, että haluan ensimmäisen lapseni tehdä nuorena. No eipä ne asiat mene aina niin kuin haaveilee. Ensimmäisen lapseni sain siis vasta alle kolmekymppisenä. Raskaus aika oli hankala, sain melkein kaikki vaivat mitä nyt raskausaikana voi saada. Minua se ei haitannut, pääasia oli se, että vihdoin olin raskaana! Nuorena myös haaveilin, että elämäni aikana teen kolme lasta, se olisi hyvä määrä. Jälkeenpäin mietittynä, olinpa typerä kun edes sellaisia haaveilin. Ei niitä lapsia kaikki tee vain silloin kun haluaa. Kyllä niitä lapsia vaan saadaan, jos saadaan. Olisi kiva tavata se tyyppi joka päättää ketkä saa ja ketkä ei, voisin mielipiteitäni vaihtaa hänen kanssaan. =D

Ensimmäisen lapseni synnyttyä olin jo päättänyt, etten enää koskaan lähde yrittämään lapsia enää. Päätökseeni vaikutti se, että tiesin miten vaikeaa oli saada edes tuo ensimmäinen ja se että avioliittoni ei ollut ihan sitä mitä haaveilin. Käytännössä olin yksinhuoltaja vaikka elinkin lapseni isän kanssa yhdessä. Ja myöhemmin jouduinkin tekemään päätöksen jatkanko suhteessa vai puranko omat periaatteeni ja eroan. Olin aina kuvitellut, että kun naimisiin menee, niin loppuelämä yhdessä ollaan. Katsoin kuitenkin parhaaksi valita toisin, ihan jo oman lapseni kasvuympäristön takia. Päivääkään en ole katunut päätöstäni, vaikka muutamat muut (entiset läheiset ystäväni) minut ovat tuominneet erosta. No he eivät faktoja tiedä ja eipä se niille kuulukaan.

Hetken kaksin lapseni kanssa oltuani tapasinkin sattumalta aivan ihanan miehen ja jonkin ajan kuluttua tajusinkin haluavani lapsen hänen kanssaan. Tässä vaiheessa olin tyytyväinen, ettei neuvolassa ne suostunut piuhojani katkaisemaan synnytyksen jälkeen.

Tosiaan vuonna 2013 marraskuussa tulimme siihen tulokseen, että jätimme ehkäisyn pois ja katsomme mitä tuleva tuo. Itse pelkäsin silloin jo, että miten vaikeaa tästä ”yrittämisestä” tuleekaan. Jotenkin elättelin toivoa, että toisen lapsen saisin helpommin, no toisin kävi.

Ensimmäinen vuosi kun yritystä tuli täyteen syksyllä 2014, päätin käydä lääkärissä keskustelemassa asiasta. Verikokeista näkyi, etten ovuloinut ja sain ensimmäisen Clomifen reseptin tukemaan ovulointia. Neljä kiertoa clomeja söin tuloksetta. Lääkäri myös käski tiputtamaan (taas) painoa ainakin 5%. No clomi kuurien jälkeen painoni vain nousi, vaikka mielestäni söin terveellisesti ja liikuin enemmän.

Syksyllä 2015 otin taas lääkäriin yhteyttä pidentyneen kiertoni vuoksi ja ultrattaessa huomasi oikealla puolella rakkuloita ja totesi minulla olevan PCOS:n. Laihdutus oli lähtenyt mukavasti käyntiin syksyllä 2015 ja sain metforemin tukemaan laihdutustani. Lääkäri myös määräsi minulle Lugesteronin lyhentämään kiertojani. Pisin kierto vuonna 2015 oli 55 päivää. Normaalisti kiertoni oli 30-40 välillä, pääasiassa lähempänä tuota 40.

Mieheni kanssa olimme jo sopineet, että mihinkään piikityshoitoihin me ei lähdetä ja eipä mieheni halunnut siittiöitäkään viedä tutkittavaksi. Tutkimme vähän aikaa sitten kotitestillä miehen siittiöiden laadun ja positiivinen tulos testistä tuli.

Painoni on lähtenyt mukavasti tippumaan, viime kesästä on tippunut nyt 11kg. Jätin sokerit ja vehnäjauhot minimiin ruokavaliostani. Herkuttelu päivän pidän silloin tällöin, ei liian raaka saa itselleen olla. =) Kiertoni on myös lyhentyneet nyt 27:n, ihan outoa, että näin lyhyeksi ne on muuttunut, mutta eipä tuo minua haittaa. Tosin saisi jo se plussa tulla! Haluaisin niin kovasti tehdä vihdoin miehestäni isän. Hän on ollut kyllä hyvin minua tukeva puoliso ja yrittänyt rauhoittaa minua, että kyllä se vauva sieltä tulee kun on tullakseen… No toivottavasti hän on oikeassa…

Itse olen alkanut jo luovuttamaan asian suhteen, tai no sekin riippuu niin kierron vaiheesta. Aina näin alkukierrosta on niin vahvoina tunteina luovutus ja pettymys. Sitten taas kun sen ovisplussan saa alkaa toiveet nousta. Ihmisen mieli on niin typerä! Vaikka tässä jo yli kaksi vuotta joka kuukausi on saanut pettyä, silti elättelee toiveita, et jos nyt kuitenkin tämä olisi se meidän kierto…

Tässä oli pikakelaus historiasta nykyhetkeen. Toivottavasti pysyit kärryillä =)